Makuhuoneessa

 

Sakkaroosi läperteli itsekseen kuola valuen. Tuijotteli sormiaan ja maistoi varvastaan.

Kiniini katseli kateellisena. Sakkaroosi oli nykyään mamin rakas. Kiniini oli karvaasti saanut sen kokea. Niin kävi kun vanheni. Ennen hän oli ollut se kaikkien ihanin, mutta eipä ollut enää.

Sitruunahappo irvisteli Kiniinille ja tunsi vahingoniloa. Tämän kateutta oli mahtavaa katsella. Tosin Sakkaroosi oli hänenkin mielestään ärsyttävä tyyppi. Kummatkin olivat itseasiassa turhakkeita, hän ajatteli happamana.

Porukan vanhin, Natriumkloridi, heitteli työpaikasta saamiaan palkkakolikoita. Hänellä oli millä mällätä. Silloin pystyi ostamaan vähän suolaisemmallakin hinnalla leluja. Muiden säästöpossuissa ei paljon käynyt kolina tai suhina.
 

Ovi aukesi narahtaen.

– Uuuuuuu…….maaaamiiiiii!!! huusi Sakkaroosi ovella seisovalle hahmolle.

*****

Viikon 37 krapusanat ovat: heittää, maku, käyttää

Krapu on oma otsikko mukaan luettuna tasan 100 sadan teksti. Viikon krapusanat ilmestyvät sunnuntaisin SusuPetalin blogissa. 

 

 

 

Kellarissa

 

📙Jatkonovelli 
 

Harri sen kellarijutun taisi keksiä. 

Aluksi me muut emme innostuneet yhtään, Katja ja Maria kaikkein vähiten. Leikkivät mielummin ratsastusleikkejä, kouluttivat keppihevosia ja hakkasivat risulla reittään hyppelehtiessään. 

Mutta joku siinä kuitenkin kiehtoi ja kauhistutti. Ja lopulta uteliaisuus voitti. 

Kumisevaan betonikellariin ei kukaan aikuinen osannut tulla meitä etsimään. Piti vain olla riittävän hiljaa ja mennä heti piiloon, jos joku toi polkupyörää tai haki perunoita tai hillopurkkeja. 

Talonmiehen kohtaamista pelkäsimme paljon. Siksipä jännitys piti ajoittaa hänen työvuorojensa jälkeen tai viikonloppuihin. Perjantai-iltaisin oli paras hetki, silloin talonmies ryyppäsi kotona eikä vastannut puhelimeen eikä ovikellon soittoon. Perjantaina ei kannattanut unohtaa avaimia tai aiheuttaa vesivahinkoa. 

 

 *****

Viikon 36 krapukuva on:

Krapu on otsikko mukaan luettuna tasan 100 sadan teksti. Viikon krapusanat tai kuva ilmestyvät sunnuntaisin SusuPetalin blogissa.

Palapelitarina

 

Tekstiä on sivutolkulla, ajatuksia ja ideoita raakoina kirjaimina. Aloitus on vielä tarkentamatta, mutta lopetus on selvillä. Siinä välissä on sitten kaikenlaista sekavaa, jäsentymätöntä, yllättävää, älytöntä, roskaa, oivaltavaa, käännettä ja ei-käännettä, dialogia ja kerrontaa.

Tuijotan tekstiäni ja mietin, että miten tuosta palapelistä taas saa kasaan jotakin ymmärrettävää. Idea on päässäni ja koneella ja kuva tapahtumista liikkuu silmien edessä, mutta rakenne ei ole vielä millään muotoa lukijalle ymmärrettävä.

Toisinaan teksti tulee kertarysäyksellä ulos hyvässä järjestyksessä. Tarina kulkee, näppäimistö laulaa ja kynä viheltää. Toisinaan se tulee tällä tavoin pätkissä, yksittäisinä ideoina, yhdistelminä, tarinatuikkauksina. Sekavina hoksauksina. 

Silloin annan tekstin levätä ja siirryn hetkeksi toiseen tarinaan. Olen oppinut olemaan ahdistumatta, vaikka se aina vähän jäytääkin ja palaa arjen askareissa mieleeni. Tiedän, että yhtenä aamuna kun herään, palat alkavat mennä paikoilleen ja oikea rakenne löytyy.

Siihen saakka kirjoitan muuta. Luotan prosessiin. 

PS. Aikamoinen palapelitarina on muuten tämä jatkonovellini, jota jatkan taas tänä syksynä. Teksti rakentuu pääosin krapuhaasteiden avulla, mutta saatanpa joku kerta innostua kirjoittamaan pidemmän pätkän ihan muutenkin. TÄÄLTÄ voit lukea systeemin, jolla pääset tarinaan kiinni.

 

Tarinoiden vapaapäivä

 

Ajatukset sekoilevat. Tarinat poukkoilevat päässäni, mutta tänään on sellainen päivä, että ne eivät suostu tulemaan ulos. Ei paperille eikä näyttöruutuun. 

Koko alkuviikon olen kirjoittanut. Mutta kaikkea muuta kuin novellejani. Ehkä annan niiden levätä hetken, löytää taas rytminsä ja viestinsä. Löytää äänensä. 

Koko tähänastinen käsikirjoitus on tulostettuna tuossa pöydän reunalla. Joku päivä menen taas kahvilaan, otan lyijykynän ja kumin, yliviivaustusseja viisi kappaletta. Tilaan kahvia tai aamiaisen, lounaan tai päivällisen ja alan lukea. Teen raakoja merkintöjä paperipumaskaan, kirjoitan mustaan muistikirjaani ja A4-papereiden tyhjille sivuille tekstiä uusiksi. Vaihtelen virkkeiden paikkoja, muutan sanoja, karsin ja tiivistän, editoin ja tapan rakkaita sanoja. 

Sitten raahustan kotiin väsyneenä, mutta tyytyväisenä. Ja tiedän mitä seuraavana aamuna teen – kirjoitan tarinani merkintöjeni mukaan "uudelleen". 

Editointi on ihanaa. Se kuitenkin vaatii ensiksi sen, että editoitavaa tekstiä on olemassa. Onneksi sitä on jo nippu, vaikka tuoreimmat tarinat ovatkin hetken karkuteillä. Rehvastelevat kylillä ennen kuin tulevat taas kotiin.

 

Kipuilua käsikirjoituksen kanssa

 

1. Kipuilen novellikäsikirjoituksen nimen kanssa. 

2. Kipuilen novellien keskinäisen järjestyksen kanssa. 

Tarinoita on ja sormet juoksevat näppäimillä sekä kynä muistikirjan sivuilla. Mutta nämä kaksi edellä mainittua ongelmaa riekkuvat takaraivossani tarmokkaasti ja ohjaavat mielestäni liikaa kahden viimeisen novellini (kirjoittamisen alla) tapahtumia ja tarinankerrontaa. Yritän hampaat irvessä löytää ratkaisuja.

Minulla oli jo nimi käsikirjoitukselle, mutta sitten muutama kommentti lannisti ja sai ajattelemaan toisin. Toisaalta samaan aikaan tilalle annetut ehdotukset olivat mielestäni jotenkin tavanomaisia ja persoonattomia. Jatkan siis hakemista. 

Novelleissa on kaikissa sama teema mutta erilaisia aiheita. Niiden keskinäinen järjestys kuitenkaan ei ole minulle vielä selvä. Miten ne keskustelisivat keskenään parhaalla mahdollisella tavalla? Mikä on se logiikka millä ne järjestän? Mitä lukija jaksaa putkeen ja mitä ei?

Näitä tässä pähkäilen.

Työ

 

Iskin Jereä lapiolla päähän niin että kumahti. Se työ ei kestänyt minuuttiakaan. 

Kuopan kaivaminen sen sijaan vei tunteja. Hiki valui ja vitutti. Ja sen helvetin kännykkäkin soi jatkuvasti. Milloin soitti kotiväki ja milloin joku Pusumimmi. Saatana. Häiritsivät ansaittua työrauhaa. 

Kun olin kaivanut riittävästi ja vierittänyt Jeren sinne matojen kaveriksi, nakkasin kännykän perään. Siinähän ottaisi puheluita vastaan. Savipaskan alla tuo käsien liikuttelu vaan olisi vähän vaikeaa.

Tyyppiä haudatessa vierähti ilkeästi vielä yksi tunti. 

Metsä oli mustaa täynnä. Jostain sen uumenista kuului elektroninen Pepe Willberg ja "Elämältä kaiken sain". Pusumimmi siellä rimputti. 

Onnea koirien ulkoiluttajille, ajattelin ja kävelin ripein askelin kotiin. 

 

  

*****

Viikon 35 krapusanat ovat: kännykkä, ilkeä, haudata.

Krapu on oma otsikko mukaan luettuna tasan 100 sadan teksti. Viikon krapusanat ilmestyvät sunnuntaisin SusuPetalin blogissa.

Epätoivoa ilmassa

 

Epätoivon tunteita on ollut ilmassa. 

Tekstin tekemistä ja kirjoittamista ei suoranaisesti kannusta jos:

• kehoitetaan unohtamaan novellikokoelmat -> eihän niitä kukaan lue?
• genreä ei tunnisteta -> miksi kirjoitat tällaista? 

Jokaisessa palautteen rippeessäkin on jotakin sellaista, jota kannattaa aina pysähtyä miettimään. Yleensä teen niin, että nukun rauhassa yön yli ja palaan sitten saatuun palautteeseen uusin ja kirkkain silmin. Mikäli olen saanut yöllä nukuttua. 

Joskus palautteen mahdollisimman objektiivinen tarkastelu vaatii useamman päivän, useamman viikonkin ehkä. 

Sitten kun kykenen, ryhdyn pilkkomaan saamaani palautetta. Omat defenssit kannattaa aina huomioida. 

Vaikka palautteen antaja kirjoittaisi tai lukisi itse aivan erilaista genreä, palautetta voi silti antaa rakentavasti ajatuksella "miten juuri tästä tekstistä tulisi parempi". Ymmärrystä täytyy kuitenkin olla siitä, että fiktiota ja faktaa käsitellään hieman eri tavalla. Satuja luetaan eri tavalla kuin historiallista dokumenttia. 

Palautteen antajalla täytyy olla mukanaan myös ns. hyvä tarkoitus. Sellainen tarkoitus, joka palvelee kirjoittajaa eikä pelkästään palautteen antajaa itseään. Vain palautteen antajaa palvelevia tarkoituksia löytyy useita.

Tärkeämpää kuin se kuka sanoo, tulisi aina olla se mitä sanoo. Usein se MITÄ sanoo kertoo kuitenkin siitä KUKA OIKEASTI sanoo. 

Mutta jos tärkeimmäksi asiaksi muodostuu KUKA sanoo kuin MITÄ sanoo, ollaan epätoivon partaalla. Niin kuin minä hetki sitten.

Ratkaisut yllä oleviin novellikäsikirjoitukseni eksistentiaalisen kriisin laukaisseihin kysymyksiin olen kuitenkin jo ratkaissut. Sen tuloksena syntyi rauha.

Olen taas hiukan lähempänä novellikokoelmani loppuun saattamista.