Näin novellien ja lyhytproosan kirjoittajana ja nyt sitten ensi viikolla julkaistavan novellikokoelman esikoiskirjailijana, lausun muutaman sanan novelleista ja novellikokoelmien lukemisesta.
Novellit ja niiden lukeminen ovat aikalailla oma lajinsa. Toisinaan näkee kommentteja, että novellit ovat nopeasti luettavaa tavaraa tämän päivän kiireiselle ihmiselle. Vähän niin kuin pikaruokaa. Epäilen vahvasti, että näin asiaa sanoittavat eivät juurikaan novelleja lue.
Moni romaanikko (maaninen romaanien lukija) kokee, että novelleihin ei pääse mukaan, tarinasta ei saa kiinni, henkilöhahmot jäävät ohuiksi. Kaiken kukkuraksi tarina loppuu ennen kuin se on oikein alkanutkaan. Romaaneja ja novelleja ei kannata lukea samalla tavalla. Novellin tarina alkaa ja loppuu juuri niin kuin sen novellissa pitääkin.
Novelli on kuin tarinatiiviste. Sitä pitää joiltakin osin makustella, lukea hitaasti, tutustua, toimia ehkä hitusen niin kuin runojenkin kanssa. Novelleja ei kannata ottaa pikalukemisen kannalta, että nyt nielaisin nämä kaikki tarina yhteen soittoon, kun ovat niin lyhyitä. Ei. Silloin tulee ähky ja kiukku. Novelleita luetaan säästellen. Yksi nyt ja toinen kohta. Kolmas ehkä parin päivän päästä. Novellit tarvitsevat tilaa, happea, aikaa. Ne eivät siis todellakaan ole mitään kiireisen ihmisen puuhaa, vaan odottavat lukijalta pysähtymistä asian äärelle.
Novelli vaatii lukijalta kärsivällisyyttä ja tuntosarvet pystyssä olemista. Lyhyessä tekstissä kaikki on tiivistä, jokainen sana merkitsee ja on painava. Jokainen sana johtaa johonkin. Novellit saattavat tuoda yhden pienen hetken mukana suuremman kokonaisuuden: menneisyyden ja myös tulevaisuuden. Ne saattavat kertoa rivejään pidemmän tarinan, mutta se pitää malttaa lukea.
Päähenkilö ei ole välttämättä se tärkein asia novelleissa. Se tärkein asia saattaa olla jokin tapahtuma, jokin asia. Teemat ja aiheet saatttavat olla ne, jotka merkitsevät. Mitä tässä novellissa tapahtuu oikeasti? Mitä pinnalla ja mitä pinnan alla? Mitä oikein on kysymys?
Toisinaan hämmästelen sitä, että novelleja niin usein verrataan negatiivisesti suhteessa romaaneihin. Ne ovat erilaisia tekstilajeja ja niitä pitää lukea niiden ehdoilla. Novellin ja romaanin ei tarvitse kilpailla keskenään, niin kuin ei tarvitse keskenään sarjakuvan ja runonkaan.
Maritta Lintunen kirjoitti vuonna 2019 oivaltavan kirjoituksen novellista Hämeen sanomiin (josta tämä omakin kirjoitukseni on saanut inspiraationsa). Erityisesti Lintusen kirjoituksen viimeiset virkkeet riemastuttivat: Miten sitten itse runoja, romaaneja ja novelleja kirjoittaneena vertailisin näitä kolmea lajia keskenään? Ehkäpä luomalla niistä karrikoidut hahmot: Jos Romaani on kartanon isomahainen, korskea isäntä, ja Runo isännän mystisiä näkyjä kokeva tytär, olkoon Novelli se nurkassa kyyhöttävä, pistäväsilmäinen ja teräväsanainen sukulaistäti, joka osuu aina lähimmäksi totuutta ja jota ei kaikista yrityksistä huolimatta saada millään hengiltä.
