Epätoivon tunteita on ollut ilmassa.
Tekstin tekemistä ja kirjoittamista ei suoranaisesti kannusta jos:
- kehoitetaan unohtamaan novellikokoelmat -> eihän niitä kukaan lue?
- genreä ei tunnisteta -> miksi kirjoitat tällaista?
Jokaisessa palautteen rippeessäkin on jotakin sellaista, jota kannattaa aina pysähtyä miettimään. Yleensä teen niin, että nukun rauhassa yön yli ja palaan sitten saatuun palautteeseen uusin ja kirkkain silmin. Mikäli olen saanut yöllä nukuttua.
Joskus palautteen mahdollisimman objektiivinen tarkastelu vaatii useamman päivän, useamman viikonkin ehkä.
Sitten kun kykenen, ryhdyn pilkkomaan saamaani palautetta. Omat defenssit kannattaa aina huomioida.
Vaikka palautteen antaja kirjoittaisi tai lukisi itse aivan erilaista genreä, palautetta voi silti antaa rakentavasti ajatuksella "miten juuri tästä tekstistä tulisi parempi". Ymmärrystä täytyy kuitenkin olla siitä, että fiktiota ja faktaa käsitellään hieman eri tavalla. Satuja luetaan eri tavalla kuin historiallista dokumenttia.
Palautteen antajalla täytyy olla mukanaan myös ns. hyvä tarkoitus. Sellainen tarkoitus, joka palvelee kirjoittajaa eikä pelkästään palautteen antajaa itseään. Vain palautteen antajaa palvelevia tarkoituksia löytyy useita.
Tärkeämpää kuin se kuka sanoo, tulisi aina olla se mitä sanoo. Usein se MITÄ sanoo kertoo kuitenkin siitä KUKA OIKEASTI sanoo.
Mutta jos tärkeimmäksi asiaksi muodostuu KUKA sanoo kuin MITÄ sanoo, ollaan epätoivon partaalla. Niin kuin minä hetki sitten.
Ratkaisut yllä oleviin novellikäsikirjoitukseni eksistentiaalisen kriisin laukaisseihin kysymyksiin olen kuitenkin jo ratkaissut. Sen tuloksena syntyi rauha.
Olen taas hiukan lähempänä novellikokoelmani loppuun saattamista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti