Kohtele toisten tekstejä niin kuin haluaisit omiasi kohdeltavan

 

Olen aina hyvin otettu, kun joku antaa minulle tekstiraakileensa tai valmiin tekstinsä luettavaksi ja kommentoitavaksi. 

Otan tekstin vastaan kuin lahjan. Minulle on annettu mahdollisuus lukea toisen kirjoittamaa rakasta tekstiä. Sen eteen on nähty vaivaa. Sitä on mietitty, ajateltu, funtsittu ja käännetty ja väännetty. Siitä on poistettu ja siihen on lisätty. Sen eteen on vuodatettu hikeä, usein myös kyyneleitä. 

Mikään teksti ei siis ole arvoton. Vaikka skene ei olisi se mistä minä pidän tai tyyli ei olisi minua kiehtova, arvokkuus tulee siitä, että se on kirjoitettu. Sen on joku tehnyt, saanut aikaiseksi. Ja sitten vielä uskonut minun silmieni alle. Tekstin saaminen luettavaksi on myös aikamoinen luottamuksen osoitus. Lukijalla on käsissään tekstin lisäksi myös valtaa.

Siksi sitä tekstiä pitää käsitellä arvokkaasti. Tunnustella, lähestyä rauhallisesti, haistaa, maistaa, kuunnella. Pitää olla armollinen, reilu, oikeudenmukainen, mutta myös rehellinen. Jokaisesta tekstistä löytyy hyvää ja ihanaa ja jokaisesta myös jotakin kehitettävää. Jokaisesta tekstistä löytyy myös aina jotakin ihmeteltävää tai kysymyksiä herättävää.

Kohtele toisten tekstejä niin kuin haluaisit omiasi kohdeltavan. 

Henkilöhahmoni eivät ole minä

 

Kun edessä on tyhjä näyttö ja ajatukset pyörivät erilaisissa tarinoissa, sensuurimörkö tulee joskus olkapäälle ilkkumaan.  

Et sä voi kirjoittaa mitä vaan. Etkö pelkää, että kirjoittaessasi jotakin kamalaa paljastat samalla jotain itsestäsi? Kun kirjoitat minä-muodossa mitä jos joku luulee että se olen juuri minä joka puhuu? Mitä sukulaisetkin sanoo?

Raakatekstinä voi kirjoittaa aivan mitä vaan. Antaa vaan tulla. Antaa sormien tehdä työ tai kynän napata universumin energiat.

Nautin siitä tilanteesta, kun en välitä mitä kirjoitan. Jostain ne sanat vaan tulevat, juonet kehittyvät, henkilöt puhuvat. Usein ne ovat yhdistelmä kuultua, nähtyä, luettua ja koettua. Toisten elämästä napattua, tuntemattomien keskusteluista ylöskirjattua. 

Parasta on kuitenkin ne hetket, jolloin henkilöt alkavat puhua itse. Omalla äänellään, omalla tyylillään. Niin että kuulen oikein äänenpainot, tiedän ajatukset, kuulen hengityksen. Kun he alkavat toimia ja toteuttaa oman elämänsä agendaa. Ja minä yritän vain pysyä perässä kuin pikakirjoittaja, että saan sen kaiken tallennettua autenttisena koneelle tai vihkoon.

Henkilöni saavat todellakin tehdä ja puhua aivan mitä tahtovat. He eivät ole minä.
Me olemme toisistamme irralliset.

 

Tänään vain kuuntelen

 

Voiko joinakin päivinä vain ajatella kirjoittamista, eikä kirjoittaa lainkaan?

Ajattelen F novelliani ja sen käänteitä. Mietin ja puntaroin. Miten saisin ne asiat sanottua, jotka teksti vaatii - ilman että niitä suoraan sanotaan? Miten tarinan henkilöt haluaisivat asiat kerrottavan? Miten he haluaisivat puhua?

Tämä päivä on varattu kuuntelulle.

Pitääkö tekstiä muuttaa?

 

Palautetta ei kannata koskaan pyytää, jos sitä ei halua saada tai ei uskalla ottaa vastaan. Vastaan jänkääminen tai puolustelu ei myöskään hyödytä mitään. Pitää sanoa vaan kiitos, mutustella ja tehdä sitten omat ratkaisut.

Palautteen laatuun voi jonkun verran myös itse vaikuttaa. Jos heittää tekstin vain jollekin ja sanoo, että antaisitko palautetta, niin hyvin todennäköisesti palaute voi olla aivan mitä vaan. Sellaista joka auttaa tai ei auta. Jotain "ihan paska - ihan kiva" -väliltä.

Kun pyytää palautetta ja kertoo mihin toivoisi erityisesti kiinnitettävän huomiota, että mikä toimii hyvin tai mikä ei toimi, saa yleensä jalostuneempaa kommenttia.  

Mutta mitä tehdä silloin, jos lukija ymmärtää tekstin väärin? Esittää kysymyksiä, jotka tarinaan on jo sisällytetty? Tai unohtaa kahden virkkeen jälkeen mitä sitä ennen oli kirjoitettu?

Kyllä. Juuri niin. Kirjoittajan on mentävä peilin ääreen seisomaan. Jotain tekstissä pitää muuttaa. Tai hetkinen. Pitääkö? 

 

 

 

Ideoita pukkaa

 

On aika hyvä olo. Kirjoitin juuri kahden uuden novellin synopsikset kasaan. 

Katsotaan miten käy, tuleeko näistä kahdesta jompikumpi novellikäsikirjoituksen osaksi. Kummankin idea on mielestäni sen verran toimiva, että saattaa olla että yksi novelli käsikirjoituksesta lähtee vaihtoon. 

Toinen novelli menee "erikoiseen" käyttöön. Tai siihen kokeiluun, josta tuossa aiemmassa postauksessa kirjoitin. 

 

Toisten armoilla

 

Lenkillä sain omasta mielestäni hienon teksti-idean. Päähäni pälkähti myös se tapa ja tyyli, miten sitä ryhdyn rakentamaan. Aivan eri tavalla kuin koskaan olen aiemmin tehnyt.

Kun tulin kotiin, tein mindmapin. 

Nyt on sellainen olo, että tuskin maltan odottaa aloittamista. Tällä kertaa se ei olekaan minun käsissäni. Heittäydyn nyt liki täysin toisten armoille.

Nimi on tärkeä

 

Henkilöhahmojen nimillä on merkitystä. 

Joskus henkilö kertoo nimensä itse, toisinaan sitä joutuu vähän kaivamaan. Ja joskus käy niin, että päähenkilö on kulkenut nimellään jo jonkun tovin ja sitten nimi pitääkin vaihtaa. Ei vaan sovikaan sille tyypille jostain syystä.

Luin juuri kirjan, jonka päähenkilön nimi oli hänelle sopimaton. Tai siis henkilöhahmolle se ehkä sopikin, mutta itse tarinalle ei. Vieläkin mietin, että miksi. 

Henkilön nimi oli kovin arkinen ja tarinan asetelma myös, mutta itse tarina ei ollut todellakaan arkinen. Ymmärrän, että ehkä idea piili juuri siinä kontrastissa, mutta minulle lukijana nimi oli aikamoinen lässähdys. 

Pidän siitä, että nimellä on joku merkitys. Se tuo jotakin lisäarvoa tarinaan, syvyyttä kertomukseen. Ehkä tässäkin oli niin, minä en vain sitä ymmärtänyt.