Kun edessä on tyhjä näyttö ja ajatukset pyörivät erilaisissa tarinoissa, sensuurimörkö tulee joskus olkapäälle ilkkumaan.
Et sä voi kirjoittaa mitä vaan. Etkö pelkää, että kirjoittaessasi jotakin kamalaa paljastat samalla jotain itsestäsi? Kun kirjoitat minä-muodossa mitä jos joku luulee että se olen juuri minä joka puhuu? Mitä sukulaisetkin sanoo?
Raakatekstinä voi kirjoittaa aivan mitä vaan. Antaa vaan tulla. Antaa sormien tehdä työ tai kynän napata universumin energiat.
Nautin siitä tilanteesta, kun en välitä mitä kirjoitan. Jostain ne sanat vaan tulevat, juonet kehittyvät, henkilöt puhuvat. Usein ne ovat yhdistelmä kuultua, nähtyä, luettua ja koettua. Toisten elämästä napattua, tuntemattomien keskusteluista ylöskirjattua.
Parasta on kuitenkin ne hetket, jolloin henkilöt alkavat puhua itse. Omalla äänellään, omalla tyylillään. Niin että kuulen oikein äänenpainot, tiedän ajatukset, kuulen hengityksen. Kun he alkavat toimia ja toteuttaa oman elämänsä agendaa. Ja minä yritän vain pysyä perässä kuin pikakirjoittaja, että saan sen kaiken tallennettua autenttisena koneelle tai vihkoon.
Henkilöni saavat todellakin tehdä ja puhua aivan mitä tahtovat. He eivät ole minä.
Me olemme toisistamme irralliset.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti